Jonkin ajan päästä oven lukko rapisi, ja ovi avattiin. Meille tuotiin tarjottimella jonkinlainen aamupala. Mietin, oliko se tarkoitettu viimeiseksi ateriaksemme. Olin tässä vaiheessa jo karistanut edellisen illan romanttisen tunnelman mielestäni ja alkanut ajatella nykyistä hetkeä - eli päivää, jolloin meidät tapettaisiin. Aamupalassa ei ollut kehumista, mutta eipä minulla ollut nälkäkään. Ajatus hirttosilmukasta vie tehokkaasti näläntunteen - tämä vinkkinä laihduttajille. Join kuitenkin mehua ja söin lautasellisen luumukiisseliä, koska minun teki mieli jotain imelää.
Ameliakin oli herännyt kolahteluun ja noussut käymään vessassa. Hän palasi sieltä juuri, kun vartija toi meille syötävää ja juotavaa. "Huomenta", sanoin hänelle, ja tuntui, että sanat juuttuivat kurkkuuni. "Minuakin pelottaa", Amelia vastasi. Hän ilmeisesti vaistosi äänestäni, mikä oli mielessäni. "Rakastan sinua", hän lisäsi.
Niin. Rakkaus. Kun aikaa on vähän, asiat saavat uuden tärkeysjärjestyksen. Olimme edellisenä iltana viettäneet yhdessä eroottisia hetkiä. En ollut kiihkon huumassa miettinyt, mitä oikeastaan tunnen tuota kaunista tummatukkaista naista kohtaan, jonka kauniita rintoja hyväilin. Rakkauttako? Vai pelkkää seksuaalista kiihottumista. Voiko toinen asia johtaa toiseen? Pitääkö ensiksi pidä rakastua? Vai voiko olla myös toisin päin. "Minäkin rakastan sinua", vastasin tietämättä, puhunko täydestä sydämestäni vain lausunko ainoastaan kohteliaisuuden. Katsoin Amelian kauniita surumielisiä kasvoja. Ehkä voisin rakastaakin häntä. Väliäkö sillä, että hän oli lesbo.
Kun olimme syöneet aamupalan, vartija kävi hakemassa ruokailuvälineet. Teräesineitä, kuten veitsiä, meille ei ollut annettu. Mehukannussa oli jäljellä mehua, ja vartija kaatoi sen laseihimme kehottaen meitä juomaan lasit tyhjiksi. "Kuuma päivä", hän sanoi selitykseksi.
Noin puolen tunnin päästä huoneen ovi avattiin, ja meitä kehotettiin siirtymään käytävään. Kun nousin sängyltä ja lähdin kävelemään, koin heikotusta. Tuntui, että pyörryn minä hetkenä tahansa. Minua oksetti, ja tein jo jonkinlaisen oksennuseleen, mutta se meni ohi. Ajatus siitä, että olimme matkalla hirtettäväksi, oli äärimmäisen ahdistava. Minun oli vaikeaa saada jalkani liikkumaan.
Saimme vielä lisäaikaa, sillä meitä ei lähdetty viemään ulos rakennuksesta vaan ainostaan suljettiin toiseen huoneeseen. Se oli ankeampi kuin huone, jossa olimme viettäneet yön. Siellä oli ainoastaan pieni pöytä ja sen vieressä kaksi vaatimatonta tuolia. Erillistä vessaa tai muitakaan mukavuuksia ei ollut.
Seuraavien tuntien aikana ei tapahtunut mitään, joten istuskelimme pöydän ääressä kohtaloamme odottaen. Emme kovin paljon puhuneet. Tuntui, ettei tuossa tilanteessa ole kovin paljoa sanottavaa - tai sanottavaa olisi niin paljon, ettei sitä ehtisi kuitenkaan sanoa. Tilanne tuntui epätodelliselta, vaikka se oli todellinen kuin mikä.
Puolen päivän jälkeen huoneen ulkopuolelta alkoi kuulua merkkejä siitä, että jotain on tapahtumassa. Pihaan ajoi autoja, ja käytävästä kuului keskustelua. Nyt kuulin aivan varmasti myös naisen äänen. Koska meillä ei ollut kelloja, en tiedä mihin aikaan huoneemme ovi vihdoin avattiin, ja meidät tultiin noutamaan viimeiselle matkallemme. Iltapäivää tuolloin kutenkin jo oli.
Vaikka Amelia oli vihjaillut, että meidät hirtettäisiin alastomina, olin silti kuvitellut, että ehkä me sittenkin saisimme vaatteet päällemme siinä vaiheessa, kun meidät viedään teloituspaikalle, sillä ei kai missään maailmassa sentään alastomia ihmisiä hirtetä. Ainakaan en ollut kuullut sellaisesta. Amelia oli kuitenkin oikeassa. Meille ei aiottu antaa vaatteita.
Kuulusteluja edellisenä päivänä johtanut mies kehotti meitä seuraaman häntä. Kolme aseistettua vartijaa varmisti, että emme karkaisi. Yhdellä oli pistooli kädessään, muilla se oli kotelossa. Kävelimme pihalle, jossa meidän komennettiin ison pakettiauton viereen seisomaan. Auton takaa ilmestyi isokokoinen, lihava nainen upseerin univormussa.
"Majuri Yuliana Petrarca, rajavartiolaitoksen esikunnasta, hän valvoo teloitustanne", kuulustelijamme esitteli. Sen jälkeen hän viittasi meitä nousemaan pakettiauton takaosaan.
Perässämme autoon tuli teloitustamme valvova majuri sekä yksi vartijoista. He halusivat ilmeisesti varmistaa, ettemme pystyisi välttämään hirttämistämme esimerkiksi puremalla toisiltamme kaulavaltimot auki tai minkä itsemurhatavan nyt keksisimmekin.
Auto ajoi pitkin kuoppaista tietä, ja meidän oli vaikea pysyä paikoillamme puisilla penkeillä. Majuri Petrarca vilkuili meitä vihaisen näköisenä. Erityisesti hän tuntui tuijottavan minua. Hän oli naiseksi varsin vastenmielisen näköinen. Hänellä oli huono iho, ja hänen mustat nutturalla olevat hiuksensa näyttivät rasvaisilta. Hänen sormensa olivat tupakan kellastamat. Majuri Petrarca näytti jonkin sortin sadistilta tai jopa psykopaatilta. Mietin, kuinka monta ihmishenkeä tai kidutusta hänellä on tunnollaan.
Lopulta auto pysähtyi, ja ovi avattiin. Nyt kun olimme majuri Petrarcan valvonnassa, kohtelumme oli raaempaa. Amelia oli ehtinyt nousta autosta ensimmäisenä, ja juuri kun minä olin laskeutumassa ovesta, majuri potkaisi minua selkään ivallisesti nauraen. Potku tuli niin yllättäen, että horjahdin eteenpäin. Ehdin panna kädet eteeni ja vaimentaa jonkin verran kaatumistani, mutta sain silti haavoja käsiini terävistä kivistä. Petrarca nauroi ivallisesti. Paikalla oli paljon ihmisiä, jotka olivat ilmeisesti tulleet katsomaan teloitusta. Vähän matkan päähän oli pysähtynyt toinen auto, josta nousi lisää teloitettavia: kaksi miestä ja kolme naista. He kaikki olivat alasti kuten mekin.
"Maanpettureita, kuten tekin", Petrarca esitteli viitaten toisen auton vankeihin. Hän puhui huonoa englantia. "Hallituksellamme on nollatoleranssi maanpetosta kohtaan", hän jatkoi ja virnuili pahaenteisesti. "Haluamme antaa kaikille paikalle olijoille oppitunnin siitä, miten käy maanpettureille."
Teloituspaikalle oli jonkin verran matkaa, ja ihmettelin miksi meitä ei ollut viety autoilla perille asti, vaan jouduimme kävelemään viimeiset pari kilometriä. Yleisön määrästä päätellen näin oli tarkoituskin. Kävelemisemme alastomana saattueena yleisön reunustamaan tietä oli osa nöyryytystämme. Meistä haluttiin ottaa irti kaikki mahdollinen propagandahyöty. Terävät kivet pistelivät jalkapohjiini kävellessäni kohti teloituspaikkaa. Myös Amelia, joka käveli edelläni, näytti kärsivän. Hän varoi askeliaan ja horjui sen takia välillä puolelta toiselle. Hänen sievät jalkansa ja punaiseksi maalatut varpaankyntensä muuttuivat matkan varrella pölystä harmaiksi. Amelia ei selvästikään ollut tottunut avojaloin soratiellä kävelemiseen kuten en ollut minäkään.
Kun kävelin Amelian perässä, katseli hänen kaunista kiiltävää tummaa tukkaansa, joka ulottui pitkälle hänen hartioilleen. Ajattelin, miten sääli on, kun hänen kauniin niskansa ympärille pian pujotetaan hirttoköysi, joka rusentaa hänen niskanikamansa poikki. Eloton kuollut pää ulos pullistuneine silmineen roikkuu paikalla, jossa hetki aikaisemmin on ollut Amelian elävä pää kauniine kasvoineen ja loistavine silmineen. Tuntui, että pyörryn, jos vielä jatkan tuollaisten mielikuvien ajattelemista, sillä koskivathan ne myös minua.
Loputtomalta tuntuvan kävelemisen jälkeen saavuimme vihdoin varpaat ja jalkapohjat verillä teloituspaikalle. Se oli pieni aukko metsän keskellä. Hirttoköysiä roikkui isojen puiden oksista. Pysähdyimme odottamaan, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Kauan ei tarvinnutkaan odottaa. Teloituksen johtaja majuri Yuliana Petrarca luki ääneen teloitusmääräyksemme, jossa hän totesi meidän olevan kansanvihollisia ja maanpettureita ja ansaitsevan vielä ankaramman kohtalon kuin mikä tänään saamme kokea. Amelia, joka seisoi vieressäni, käänsi julistuksen pääosat minulle. Hän kuiskaili hiljaisella äänellä.
Vähän aikaa odotettuamme paikalle ajoi maastoauto, josta nousi kaksi miestä. Toisella heistä oli laukku kädessään ja toisella musta naamari päässään. Petrarca esitteli heidät: "Tässä ovat pyöveli Max - enempää teidän ei tarvitse hänestä tietää - ja tohtori Blank. Kuolette hyvissä käsissä." Tämän sanottuaan hän purskahti ivallisesti nauramaan.
Vartijat tulivat teloitettavien rivin luo ja tarttuivat ensimmäisenä rivissä olevaa miestä käsivarsista raahaten hänet roikkuvan hirttoköyden alle. Mies oli niin järkyttynyt, että hänen jalkansa eivät kunnolla kantaneet, kun hän yritti kävellä. Vartijat joutuivat tukemaan häntä. Hänet pantiin seisomaan pienelle parrulle hirttoköyden alla, ja pyöveli pujotti käyden hänen kaulaansa. Vartijat sitoivat miehen kädet kiinni selän taakse. Tuntui, että en voi katsoa, mitä seuraavaksi tapahtuu. Katsoin silti. Lääkäri Blank sanoi jotain hirtettävälle ja otti sen jälkeen laukustaan pienen naamarin pujottaen sen miehen kasvoille. Se peitti miehen silmät - tai en osannut varmasti päätellä, mikä naamarin tarkoitus on. Mitään muuta ei tapahtunut. Köyttä ei kiristetty, eikä parrua vetäisty pois miehen alta. Hän jäi seisomaan ja odottamaan kohtaloaan.
Seuraavaksi yhden puusta roikkuvan köyden alle vietiin yksi naisista. Hän näytti jonkin suurkaupungin ilotytöltä, ja mietin, miten hänenlaisensa on voinut syyllistyä mihinkään maanpetokseen. Vartijat joutuivat pitämään naisesta kiinni, sillä hän kiljui ja rimpuili pyövelin pujottaessa köyttä hänen kaulaansa ja vartijan sitoessa hänen käsiään. Rimpuilu ei kuitenkaan auttanut. Kun tohtori Blank yritti ojentaa naamaria, nainen sylkäisi päin tohtorin kasvoja ja huusi jotain - ilmeisesti jotain törkeää, koska tohtori meni vihaisen näköiseksi ja yksi vartijoista nauroi. Muutaman sekunnin kuluttua tohtori löi naista nyrkillä kasvoille, niin että lyönnistä kuului kova läsähtävä ääni. Nainen kiljaisi, mutta ei kuitenkaan horjahtanut alas parrulta, jonka päällä hän seisoi. Hänen nenästään alkoi vuotaa verta.
Seuraavaksi omalle hirttopaikalleen talutettiin yksi miehistä, ja hänelle tehtiin samat toimenpiteet kuin edellisille miehelle ja naiselle. Tässä vaiheessa alkoi vaikuttaa siltä, että kaikki hirtettäisiin samanaikaisesti, kunhan hirttoköydet olisi ensiksi pujotettu kaikkien kaulaan.
Miehen jälkeen vuorossa oli toinen mies, ja hänen jälkeensä yksi toisessa pakettiautossa olleista kolmesta naisesta. Jos ulkonäöstä voisi jotain päätellä, tämä nainen vaikutti eniten aidolta maanpetturilta. Hän oli keski-ikäinen ja hieman pulskistunut. Hän näytti sivistyneeltä toimistohenkilöltä hienosti laitettuine hiuksineen ja lakattuine kynsineen. Huulipunaakin oli vielä jäljellä hänen huulissaan, joten todennäköisesti hän ei ollut virunut vankeudessa kovin kauan. Tai ehkä hänen oli sallittu pitää huolta ulkonäöstään. Hän tuntui ottavan kohtalonsa vastaan yllättävän tyynesti. Kun tohtori Blank tarjosi hänelle naamaria, hän pudisti päätään kieltäytymisen merkiksi. Hänen jalkojensa alla hirttopaikalla oli pyöreä parru aivan kuten muidenkin hirtettävien kohdalla.
Majuri Petrarca sytytti savukkeen. Hirttoköysien alla seisoi jo kaksi miestä ja kaksi naista. Jäljellä olivat Amelia, minä sekä eräs hyvin nuorelta näyttävä tyttö, joka seuraavaksi talutettiin parrun päälle seisomaan. Hänelle tehtiin samat rituaalit. Köysi kaulaan ja naamari kasvoille, mikäli hirtettävä halusi peittää silmänsä. Tyttö vapisi pelosta, kun vartija sitoi hänen kätensä selän taakse.
Mietin, kumpi meistä vietäisiin hirttopaikalle ensiksi, Amelia vai minut. Sillä ei tosin ollut mitään väliä, mutta tuossa tilanteessa pohdinnan aiheet eivät ole kovin rationaalisia.
Valinta osui Ameliaan. Vartijat tulivat hänen luokseen ja taluttivat hänet seisomaan poikittain olevan parrun päälle, joka lepäsi eräänlaisten tukirakenteiden päällä noin metrin korkeudella maan pinnasta. Mieleeni tulivat edellisen illan kokemukset, kun katsoin Amelian alastonta vartaloa. Pyöveli Max nosti hänen hiuksiaan ja pujotti hirttoköyden hänen niskaansa. Tohtori ojensi naamaria. Amelia vilkaisi minuun ikään kuin kysyen, pitäisikö hänen ottaa naamari vai ei. Nyökkäsin aavistuksenomaisesti, vaikka en itsekään tiennyt mitä nyökkäykselläni tarkoitin. Amelia antoi tohtorin pujottaa naamarin kasvoilleen.
Seuraavaksi oli minun vuoroni. Vartijat tönivät minua varsin epäystävälliseen sävyyn kohti hirttoparrua, kun en heti ymmärtänyt heidän käskyjään. Max nosti köyden kaulaani, ja kuulin hänen mumisevan jotain naamarinsa sisällä. Hän huojahteli ja haisi alkoholille. Humalainenko minut hirttää, mietin mielessäni. Kun tohtori Blank ojensi naamaria, en ilmaissut millään tavalla, haluanko sen vai en. Hän pujotti sen joka tapauksessa kaulaani. Huomasin tällöin, että naamari ei peitä näkyvyyttä, vaan sen tarkoituksena onkin ehkä hirttäjiä näkemästä teloitettavien silmiä. Onhan nimittäin vaikeampi tappaa ihminen, joka tuijottaa tappajaa suoraan silmiin. Tai näin ainakin väitetään.
Kun lopulta seisoimme kaikki köysiemme alla eräänlaisessa kehämuodostelmassa toinen toisiamme katsellen, odotin elämämme viimeisten minuuttien tai sekuntien käynnistyneen. Yhtäkkiä köydet kiristettäisiin tai parru potkaistaisiin altamme - ja se olisi siinä. Tai ehkä meidät sittenkin hirtettäisiin erikseen kukin vuorollaan. Siihen ainakin näytti viittaavan se, että pyöveli Max siirtyi ensimmäisen hirtettävän luokse kahden vartijan kanssa, jotka vetivät hirttoköyttä kireämmälle. Max seisoi hirtettävän vieressä ja huuteli ohjeita. Köyttä kiristettiin yhä. Teloitettava mies joutui nousemaan varpailleen köyden yhä kiristyessä. Näinkö se tapahtuisi, ajattelin. Köyden kiristämistä jatkettaisiin, kunnes uhrin paino olisi köyden varassa, ja hänen niskansa katkeaisi. Tunsin puistatusta ajatellessani niskani rusahtamista poikki.
Yllättäen miehet lopettivat köyden kiristämisen ja siirtyivät seuraavan hirtettävän luokse. Ensimmäinen hirtettävä oli vielä elossa, vaikka hänen tilanteensa näytti huonolta. Köyttä ei ollut kiristetty loppuun asti. Mies sinnitteli varpaillaan kireä köysi kaulansa ympärillä.
Yhtäkkiä minua vastapäätä seisova hienostuneelta näyttävä nainen, jota olin arvellut aidoksi maanpetturiksi, alkoi puhua hyvää englantia ja osoitti sanansa minulle:
"Ulkomaalainen mies. Sinä hei. Saat kokea balkanilaisen teloituksen. Eräänlainen Self Service", nainen naurahti kolkosti.
"Teloitettavat joutuvat itse tappamaan itsensä. Saat itse päättää, milloin kuolet. Kun et jaksa enää seisoa, tai kun nukahdat, köysi kiristyy, ja niskasi katkeaa."
Amelia, joka seisoi vieressäni vasemmalla puolellani, vahvisti naisen kertomuksen: "Transnistriassa on tällainen tapa. Sen toivat tullessaan Balkanin sotien sotarikolliset, jotka tulivat tänne piileskelemään."
Ahaa, saisin siis itse päättää kuolinhetkestäni. Olisiko se hyvä asia vai huono asia, sen näyttäisivät seuraavat tunnit - tai ehkä kyse oli vain minuuteista.
Kun pyöveli apulaisineen oli virittänyt ilotytöltä näyttävän naisen köyden kireälle, hän siirtyi seuraavana rivissä olevan miehen luokse. Vartijat kiskoivat köyttä, ja pyöveli antoi ohjeitaan. Köysi kiristettiin niin kireälle, että mies joutui seisomaan aivan varpaillaan. Hänen kasvonsa muuttuivat hapen puutteesta punaisiksi. Arvelin, että hän ei eläisi kauan.
Seuraavaksi pyöveli siirtyi vastapäätäni olevan sivistyneeltä virkanaiselta näyttävän naisen luokse. Tämä nainen, joka ei ollut huolinut naamaria kasvoilleen, katsoi minua silmiin, kun köyttä kiristettiin. Hän huojahteli noustessaan varpailleen. Hän ei selvästikään ollut tottunut tekemään sen tyyppisiä liikkeitä, joita häneltä nyt vaadittiin. Hänen ikänsä ja hieman kohonnut painonsa myös todennäköisesti vaikeutti varpailla seisomista. Hänen jalkateränsä muuttuivat aivan vaaleiksi niistä kohdista, joista varpaat - jotka puolestaan muuttuivat punertaviksi - taittuvat. Naisen oli selvästi vaikea seisoa varpaillaan. Hänen kurkustaan kuului tukahtuneita hengitysääniä, ja hän yritti nieleskellä.
Seuraavaksi oli Amalian vuoro. Viinalle haiseva pyöveli Max hääräili huppu päässään Amelian ympärille ja antoi vartijoille ohjeita. "Vielä kireämmälle", hän sanoi monta kertaa, tai ainakin näin hänen sanansa tulkitsin, koska vartijat kiristivät joka kerran köyttä. Lopulta se oli vedetty niin tiukalle, että Amelia oli joutunut korottautumaan varpailleen pystyäkseen hengittämään. Muuten hän olisi kuristunut, tai hänen niskanikamansa oli katkennut, miten tulisi joka tapauksessa käymään - mutta vasta myöhemmin. Amelia vilkaisi minua naamarinsa takaa ja yritti hymyillä.
Viimeiseksi sain minä kokea, miltä tuntuu, kun köysi kiristyy. Se oli pahempaa kuin olin arvannut. Kun köyttä vedettiin kireämmälle, silmissäni alkoi hämärtää aivan kuin olisi pyörtymäisilläni. Tässä tilanteessa olisi kannattanut ehkä heittäytyä saman tien köyden varaan, jolloin kärsimys olisi ollut saman tien ohi. Mutta ei ihminen näin toimi. Kun kaulan ympärillä olevaa köyttä kiristetään, silloin ihminen ojentaa vaistomaisesti jalkansa suoriksi ja yrittää korottautua niin korkealle kuin mahdollista kuristavaa tunnetta helpottaakseen. Niin minäkin tein. Soratiellä kävelemisestä haavoille menneet veriset varpaani painautuivat parrun pintaan, kun kohotin kantapäitäni. Kun köysi oli kiristetty lopulliseen tiukkuuteensa, oloni oli tukala, mutta eivät aivan niin tukala kuin olin se olisi voinut äärimmillään olla. Hieman liikkumavaraa oli sentään jätetty. Mutta ei siitä olisi mitään apua siinä vaiheessa, kun jalkani väsymyksestä pettäisivät, ja rojahtaisin köyden varaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti