Transnistrian highway (osa 4)

Seitsemän tuomittua seisoi pienellä metsäaukiolla parrujen ja kivien päällä kireäksi vedetyt hirttosilmukat kaulassaan. Hirtettävät oli sijoitettu eräänlaisen puolikaaren muotoon sitten, että he pystyivät katselemaan toinen toisiaan. Parrun päällä oli mahdollista varovasti kääntyillä, jolloin näki myös vieressä olevan. Paikalla oli paljon ihmisiä, joista jotkut ottivat valokuvia löysässä hirressä roikkuvista ihmisistä. Jotkut tulivat hyvin lähelle katsomaan tietäen, ettei mitään vaaraa ole, koska hirtettävien kädet on sidottu selän taakse ja he seisovat varpaillaan. Tuossa tilanteessa ei voi tehdä mitään. Muutamat yleisöstä jopa koskettelivat hirtettäviä, jolloin yksi vartijoista ärähti jotain. Teloituksen johtaja Petrarca sanoi vartijalle tiukalla äänellä jotain ja huusi sen jälkeen muutaman sanan yleisölle. Vaatimattomalla moldavian taidollani tulkitsin hänen sanomansa niin, että teloitettaviin saa koskea, mutta heitä ei saa horjuttaa pois parrulta.

Teloituksen johtaja Yuliana Petrarca kierteli hirtettävien ympärillä oluttölkki toisessa kädessään ja tupakka toisessa kädessään. Hän puhui teloitettaville töykeään sävyyn ja pilkkasi heitä. Kun hirressä seisova mies vastasi hänelle jotain, hän tiuskaisi takaisin ja tökkäsi palavan tupakan miehen vatsaan päästäen röhönaurun.

Aika kului, ja tunsin kuinka jalkani alkoivat puutua. Mietin, olisinko ensimmäinen joka antaisi periksi ja heittäytyisi kuolemaan. Kaksi nuorta naista kierteli teloitettavien ympärillä, ja heitä tuntui huvittavan penikseni katseleminen. He puhuivat jotain, mutta en ymmärtänyt, mitä he sanoivat.

Vastapäätä minua köysi kaulassaan seisova, virkanaiselta näyttänyt nainen, huomasi tilanteen sai sanotuksi tukahtuneella äänellä:

"He odottavat, että teet jossakin vaiheessa tarpeesi. Tarkoitan, että käyt pissalla. Teloitettavien ruumiintoimintojen seuraaminen on osa huvia, joka saa yleisön pysymään paikalla. Ihmiset lyövät vetoa siitä, kuka pissaa ensimmäiseksi. Julkinen tarpeiden tekeminen on osa nöyryytystä."

Amelia vilkaisi minua ja sanoi: "Siksi ne juottivat meille niin paljon kahvia ja mehua aamupalalla. Ja syöttivät luumukiisseliä. En itsekään tajunnut syytä silloin, mutta nyt ymmärrän. Siksi meidät myös siirrettiin huoneeseen, jossa ei ollut vessaa."

Naisia ja miehiä kierteli koko ajan teloitettavien vierellä katselemassa ja koskettelemassa. Kaksi nuorta naista tarkasteli minua vastapäätä seisovan miehen penistä. He juttelivat keskenään ja naureskelivat. Paikalle saapui myös majuri Petrarca. Hän sanoi jotain tytöille ja kohotti sen jälkeen miehen penistä mustalla kumipampulla, joka roikkui hänen vyötäröllään. Hän tuntui vitsailevan. Ymmärsin hänen puheestaan sen verran, että hän vertasi pamppua ja penistä. Aihe nauratti häntä. Hän käänteli ja väänteli onnettoman miehen sukupuolielintä eri suuntiin kohottaen sitä välillä kivespussien alta. Tytöt seurasivat Petrarcan nöyryyttävää leikittelyä huvittuneena. Hirtettävä mies ei ehkä kiihotu seksuaalisesti kammottavassa tilanteessaan, mutta peniksen koskettelu ja aluillaan oleva pissahätä voi kuitenkin tehdä tehtävänsä. Ainakin tuon miehen kohdalla kävi niin. Hänen peniksensä alkoi jäykistyä ja kohota nytkähdellen kohti pystyasentoa. Penis ei kuitenkaan saavuttanut kuin puolijäykän tilan. Petrarca nauraa hekotti, ja tytötkin tirskuivat. Mies vaikutti vaivautuneelta. Yhtäkkiä Petrarca huusi vihaisena pari sanaa ja läimäytti miehen penistä pampullaan, niin että mies kiljaisi tuskasta. Sen jälkeen hän poistui kauemmaksi ja kävi avaamassa uuden oluttölkin.

Minua vastapäätä seisova virkanaisen näköinen nainen katseli minua ja yritti hymyillä.

"I can´t help, sorry", nainen sanoi ja antoi pissan tulla. Kellertävä virtsa roiskui hänen haarojensa välistä ja valui pitkin hänen reisiään ja sääriään. Nainen siirteli hieman jalkateriään märällä hirrellä niin, että pissa litisi hänen varpaidensa välissä. Häntä tuntui hävettävän. Hän painoi katseensa kohti maata eikä katsonut minun suuntaani. Minun kävin sääliksi häntä. Mietin, mitä hän oli tehnyt ansaitakseen näin nöyryyttävän kohtalon. Katselin hänen alastonta vartaloaan ja mietin, että hän on todennäköisesti ollut kaunis nainen joskus nuorempana, koska hän ei vieläkään mitenkään toivottoman näköinen ollut - ainakaan ikäisekseen. Hänen rintansa olivat yhtä täyteläiset ja kiinteät kuin monilla nuoremmilla naisilla. Muutamia pisaroita pissaa tippui vielä hänen häpykarvoistaan, jotka olivat jo hieman ikävuosien harventamat ja vaalentamat, ainakin jos niitä vertasi parikymppisten naisen tuuheisiin tummiin häpykarvoihin. Joissakin toisissa olosuhteissa olisin voinut kokea tuon naisen hyvinkin kiihottavana. Hymyilin hänelle niin ystävällisesti kuin pystyin. "No problem", vastasin ymmärtäväisesti aavistaen, että jossakin vaiheessa minunkin olisi hoidettava julkisesti omia vessa-asioitani.

Käännyin parrulla niin, että näin vieressäni olevan Amelian. Hän oli noin kahden metrin päässä. "Kohta minunkin on pissattava", hän sanoi. "Ei haittaa", vastasin. "Minullakin alkaa olla jo vessahätä."

Annoin katseeni vaeltaa pitkin Amelian kaunista vartaloa miettien samalla että kohta Amelian ruumis makaisi kuolleena ja niska katkenneena jollakin ruumislavalla, johon meidät kuoltuamme nostettaisiin. Ajatus puistatti minua. Ympärillämme kulki koko ajan uteliaita ihmisiä, ja jossakin vaiheessa minun kohdalleni tuli tyttöjoukko, joka alkoi tarkkailla kehoani ja erityisesti sitä osaa kehostani, joka roikkuu jalkojeni välissä. "Urina", yksi tytöistä sanoi.

Amelia tulkkasi naisen sanat, joiden sisällön itsekin arvasin. "Nainen kysyy, milloin aiot käydä vessassa."


En vastannut mitään. Tytöt katselivat edelleen penistäni ja keskutelivat siitä, milloin pissaisin. Vaikka en tässä kauheassa tilanteessa olisikaan voinut olla aidosti seksuaalisesti kiihottunut, väsymys ja alkamaisillaan oleva vessahätä saivat kuitenkin aikaan sen, että penikseni alkoi muuttua paksummaksi ja kohota pystyasentoon. Ehkä tyttöjen tuijottamisella oli myös hieman vaikutusta, vaikka se ei ollutkaan varsinainen erektioni syy. Tytöt nauroivat. Virkanaisen näköinen nainen hymyili väkinäisesti. "Älä välitä", hän sanoi ja muutti hieman asentoaan, jolloin hän oli vähällä lipsahtaa parrun päältä. Myös Amelia katsoi minuun säälien. Tytöt nappailivat digikameralla kuvia puolijäykkään asentoon nousseesta nytkähtelevästä peniksestäni. Pelkäsin, että Petrarca huomaa tilanteeni ja tulee lyömään minuakin pampulla. Ajatusteni siirtyminen tällaiseen uhkakuvaan rauhoitti penikseni, ja se laski normaaliin lepotilaansa. Tytöt mumisivat jotain ilmeisesti tyytymättöminä ja siirtyivät seuraamaan muita uhreja.

Katselin edelleen Amelian kaunista vartaloa, kun hän yhtäkkiä antoi periksi pissahädälleen ja päästi pissan suihkuamaan jalkovälistään mitään sanomatta. Vieressä olleet kaksi tyttöä ja vanhempi mies hypähtivät sivulle, jotta eivät kastuisi pissaroiskeista. Pissa valui Amelian reisille ja siitä edelleen molempia sääriä pitkin jalkaterille ja varpaille. Nöyryyttävä näky herätti minussa voimakasta sääliä ja myötätuntoa. Ajattelin, että ehkä minunkin on kohta annettava periksi ja tyhjennettävä rakkoni. Ehkä kohtalotoveruus vähän lievittäisi Amelian häpeää. Muutaman minuutin kuluttua teinkin saman päätöksen, jonka Amelia ja toinen nainen olivat jo tehneet. Annoin pissan tulla. Vieressä odotelleet tytöt nauroivat innoissaan. Käännyin jopa hieman heidän suuntaansa, koska minua ärsytti heidän kurkistelunsa. Ajattelin, että saavatpahan mitä ovat odottaneet. Tytöt hypähtivät kauhuissaan sivuun, ja ainakin yhden tytön kengät hieman kastuivat. Suuttuneina tytöt poistuivat paikalta.

Tunnit etenivät, ja ilta alkoi hämärtyä. Käytännössä kaikki hirtettävät olivat tehneet tarpeensa, joku parikin kertaan, joten yleisö alkoi jo vaikuttaa kyllästyneeltä. Seuraava odotuksen aihe oli se, kuka hirtettävistä horjahtaisi ensimmäiseksi kuolemaan - ellei sitten joku vielä ennen sitä päättäisi antaa yleisölle lisähuvia tekemällä myös isommat tarpeensa julkisesti Ainakin omassa vatsassani tuntui jo aamulla syödyn luumukiisselin aineenvaihduntaa parantava vaikutus, mutta vielä ei ollut tekojen aika. Mietin, olikohan kiisseliin oli sekoitettu myös jotain lisäainetta, jotta se varmasti täyttäisi tehtävänsä.

Vastapäätäni seisova virkanaisen näköinen nainen alkoi selvästi olla vaikeuksissa. Hänen jalkateränsä olivat muuttuneet aivan tummiksi varpaillaan seisomisesta. Hän huojahteli, ja hiki valui hänen otsaltaan. Yhtäkkiä hän levitti jalkojaan niin paljon kuin pystyi köyden kuitenkaan kuristamatta häntä kuoliaaksi. "I am very sorry", hän sanoi. Ajattelin, että nyt on tullut aika, jolloin hänen voimansa pettävät, ja hän antaa periksi ja pudottautuu köyden varaan kuolemaan. Jonkinlainen kauhun kouristus kulki pitkin kehoani, kun mietin asiaa. "I am sorry", nainen toisti. "I can´t help it". Tämän sanottuaan hän antoi suolensa toimia ja ulosti yleisön katsellessa. Hän joutui pinnistelemään hieman, jotta uloste tulisi ulos hänen yhteen puristettujen reisiensä välistä. Hänen jalkansa olivat nimittäin varpailla seisomisesta johtuen melko tiukasti yhdessä, vaikka hän yrittikin hieman koukistaa polviaan saadakseen reidet kauemmaksi toisistaan. Varpaillaan seisominen näytti olevan hankala asento ison tarpeen toimittamiseen. Ulostetta tippui naisen jaloille. Nainen antoi samalla myös virtsan tulla.

Joku yleisön joukosta huomasi, mitä on tekeillä ja huusi muillekin. Pian naisen ympärillä oli paljon yleisöä. Jotkut ilmaisivat inhonsa epämääräisillä huudahduksilla, mutta katselivat silti. Ihmisen uloste ei tunnetusti haise miltään ruusutarhalta, joten ei ole ihme, että kaksi tyttöä yleisön joukossa yökkäili tuntiessaan hajun sieraimissaan. Ulosteen haju ja ihmisten yleinen kiihtymys sai jonkin matkan päässä olevan koiran haukahtelemaan. Joku potkaisi sen raa´asti kauemmaksi. Kun näytelmä oli ohi, yleisö poistui kauemmaksi. Kukaan ei halunnut jäädä haistelemaan parrujen vieressä ja pinnalla olevia ruskeita kasoja. Minuakin inhotti, mutta yritin osoittaa myötätuntoa naista kohtaan.

"Don´t worry", sanoin naiselle. "We all do that. Those people, too", lohdutin naista, jonka silmistä valuivat kyyneleet. Ei ollut mitään hävettävää, vaikka olihan sitä oikeasti. Nainen katsoi minua ja yritti hillitä itkuaan. Kysyin häneltä kysymyksen, mikä minun olisi ehkä pitänyt kysyä jo aikoja sitten. Tiedustelin, miksi häntä ollaan teloittamassa. Mitä hän on tehnyt?

Nainen vastasi, että ei oikeastaan mitään. Hän oli ollut virkailija korkean puoluejohtajan toimistossa. Puoluejohtaja oli sotkeutunut vallankaappaushankkeeseen, ja naisesta oli tehty osasyyllinen. Tarvittavat todisteet tekaistiin. Nainen vakuutti syyttömyyttään.

Kun nainen oli kertonut tarinansa, kysyin toisen kysymyksen, mikä myös olisi ehkä pitänyt kysyä jo aikaisemmin. Tiedustelin naisen nimeä. Hän sanoi olevansa Daniela. Kerroin hänelle oman nimeni. Juttelimme vielä jonkin aikaa. Daniela kertoi työstään ja itsestään. Hänellä oli yliopistotason koulutus taloustieteissä, ja hän oli työskennellyt vuosien ajan tärkeissä valtionhallinnon tehtävissä.

Kun noin tunti oli kulunut, Danielan voimat näyttivät olevan täysin lopussa. Hän oli kirjaimellisesti tullut tiensä päähän. Hän katsoi minua silmiin ja kiitti siitä, että olin lohduttanut häntä ja keskustellut hänen kanssaan. Sen jälkeen hän hymyili, iski silmää antoi antoi jalkojensa mennä veltoiksi. Hänen polvensa koukistuivat, ja hänen vartalonsa retkahti alaspäin. Köysi kiristyi ja tempaisi hänen päätään ylöspäin niskaa kohti. Samalla kuului naksahdus, kun niskanikamat murtuivat. Danielan vartalo värähti ja nytkähteli pari kertaa jääden sitten köyden jatkoksi roikkumaan. Hänen häpykarvojensa välistä valui vielä hieman virtsaa rakon sulkijalihasten veltostuessa. Daniela heilahteli köydessä muutaman kerran ja jäi sitten liikkumattomana roikkumaan - kuolleet silmät suoraan minuun tuijottaen. Hänen maalatut varpaankyntensä loistivat punaisina hänen jalkateriensä roikkuessa osittain parrun sivulla. Vaikutti siltä, että niskan katkeaminen oli venyttänyt häntä, koska hänen jalkansa ulottuivat alemmaksi kuin hänen seistessään parrun päällä. Näky oli kammottava.

Danielan heittäytyminen kuolemaan oli tapahtunut hieman yllättäen, joten juuri sillä hetkellä vierellä ei ollut yleisöä. Kun ihmiset huomasivat, mitä oli tapahtunut, naisen ympärille kertyi joukko ihmisiä keskustelemaan tapahtuneesta. Joku virkamiehen näköinen mies otti ruumiista kuvia digikameralla. Eräs toinen mies kuvasi naista ja meitä vielä elossa olevia videokameralla.


Ilta alkoi jo hämärtää, ja mietin, kuka meistä antaisi periksi seuraavaksi. Yllättäen se oli Amelia - hän ei kuitenkaan antanut vielä periksi kuolemalle vaan luumukiisselin aiheuttamalla suolen toimimiselle. "En voi enää pidättää", hän sanoi.

"Anna tulla vaan", vastasin. Ehkä minäkin teen sen kohta. Odotettuaan vielä minuutin verran Amelia antoi periksi ja alkoi pinnistellä suoltaan tyhjäksi. Ruskea uloste valui löysähköinä klöntteinä hänen tiukkojen pakaroidensa välistä ja edelleen pitkin hänen kauniita reisiään. Hän ei saanut juuri lainkaan levitettyä jalkojaan joten ulostaminen oli hyvin sotkuista. Ruskeaa kakkaa valui säärilleen ja varpailleen. Amalia myös virtsasi, ja yhdistyttyään nämä kaksi eritettä saivat aikaan erittäin sotkuisen lopputuloksen, joka valui pitkin Amelian sääriä. Kun yleisö huomasi, mitä on tekeillä, paikalle kertyi taas ihmisiä digikameroineen. Salamat välähtelivät, kun uteliaat ihmiset kuvasivat uloste- ja virtsatahroja Amelian reisillä ja varpailla. Moni katselija nauroi. Jotkut tuntuivat olevan humalassa, sillä illan mittaan yleisön joukossa oli availtu runsaasti olutpulloja. Kaljan haju sekoittui ilmassa leijailevaan kakan hajuun. Amelia tuijotti maata kohti lasittunut ilme kasvoillaan. Hän oli niin nöyryytetyn näköinen kuin ihminen vain voi olla.

Myös muiden hirtettävin luontaiset ruumiintoiminnat vilkastuivat illan mittaan, ja yleisöllä oli hauskaa sen seuratessa pissa- ja kakkaleikkejä, joihin hirtettävät oli vastoin tahtoaan pakotettu.

Lopulta minunkin oli annettava periksi luumukiisselin vaikutuksille ja annettava suoleni tyhjentyä. Odottelin sopivaa tilaisuutta, jolloin aivan lähellä ei olisi yleisöä katselemassa. Odottaminen oli kuitenkin turhaa, sillä yleisön määrä lisääntyi, ja ihmisiä kertyi aivan hirtettävien lähelle. Luonnolle on annettava periksi silloin kun sille on annettava periksi, joten toimitin lopulta isot tarpeeni muutaman humaltuneen ihmisen katsellessa puoliksi inhon, puoliksi uteliaisuuden vallassa. Toisin kuin useimmat muut onnistuin tekemään toimenpiteen suhteellisen siististi, sillä köyteni ei ehkä ollut aivan yhtä kireällä kuin muilla. Sain levitettyä enemmän jalkojani. Jonkin verran ulostetta tarttui kuitenkin pakaroideni väliin ja reisien sisäpinnoille.

Illan edetessä jalkani tuntuivat muuttuneen kuin puukepeiksi, joissa ei ollut enää minkäänlaista tuntoa. Väsymys sai aikaan ihmeellisiä tahdosta riippumattomia ruumiintoimintoja kuten sen, että yhdessä vaiheessa sain melko komean erektion ilman mitään näennäistä syytä. Penikseni yllättävä näytös - teloituksen tässä vaiheessa kai pitää sanoa "jäähyväisnäytös" - tuntui huvittavan humaltunutta katselijakuntaa. Nuorten naisten lisäksi myös nuoret miehet tulivat ihmettelemään pystyasentoon noussutta penistäni.

"Sinulla on isompi kuin näillä", Amelia sai sanotuksi, vaikka hänen vointinsa alkoi olla jo pelottavan huono. "Sitä ne ihmettelevät."

Mumisin jotain vastaukseksi, mutta en jaksanut miettiä penikseni kokoa tai vertailla sitä muiden miesten peniksiin, joita en ollut edes nähnyt. Toisaalta olinhan yli 190 -senttiä pitkä pohjoismaalainen, ja useimmat paikallisista miehistä olivat 160-170 senttiä pitkiä etelämaalaisia. Ehkä pituusero näkyi myös jalkovälissä.

Ilta hämärtyi edelleen, ja alkoi tulla pimeää. Olin aivan varma, että en tulisi näkemään seuraavaa aamua. Jaksaisin seisoa tunnin tai ehkä kaksi, mutta en missään tapauksessa seuraavaan aamuun.

Teloituspaikalle sytytettiin muutamia valolamppuja, jotta yleisö näkisi teloitettavien kuolevan. Pian yleisö saikin katseltavaa, kun yksi miehistä horjahti parrulta kohtalokkain seurauksin. Katsoin silloin juuri muualle, enkä nähnyt tapahtumaa. Kuulin vain, kun yleisö kohahti, ja paikalle kiirehti väkeä. En tiedä, putosiko mies vahingossa vai heittäytyikö hän tahallaan.

Jonkin aikaa miehen kuoleman jälkeen ilotytöltä näyttänyt nainen sai jonkinlaisen hermoromahduksen. Hän alkoi kiljua ja rimpuilla hysteerisesti. Sen jälkeen hän seisoi jonkin aikaa paikallaan. Hänen vieressään roikkui hirressä kuollut mies, eikä nainen kestänyt katsoa ruumista, jossa veren pakkautuminen kohti alavartaloa sai aikaan kuolemanjälkeisen erektion. Nainen ei kestänyt katsella tuollaista luonnon makaaberia näytelmää vaan tuijotti minun suuntaani. Yhtäkkiä hän kiljaisi ja heittäytyi etuviistoon köyden varaan. Hänen jalkansa heilahtivat pois parrun päältä, kun köysi kiristyi. Naisen niskanikamat kuitenkin kestivät köyden kiristymisen, eikä nainen kuollut heti vaan jäi köyden varaan roikkumaan alkaen kuristua kuoliaaksi. Hän sätkytteli jaloillaan ja heilutti ruumistaan. En voinut tietää, yrittikö hän saada niskanikamansa katkeamaan, jolloin kuolema tulisi heti. Vai yrittikö hän vielä saada jalkansa takaisin parrun päälle, jolloin väistämätöntä kuolemaa voisi siirtää. Olipa naisen tavoite mikä tahansa, se ei onnistunut. Nainen koki hitaan ja kammottavan kuristumiskuoleman. Hän sätki yli minuutin ajan, loppua kohti yhä vain hurjemmin muuttuen samalla väriltään sinipunaiseksi. Oluen humalluttama yleisö seurasi naisen kuolinkamppailua innokkaasti huutaen. Lopulta naisen rimpuilu loppui. Hänen ruumiinsa nytkähti vielä pari kertaa kuoleman merkkinä ja jäi sitten köyteen hiljaa heilumaan. Kuoleman hetkellä virtsarakosta valunutta pissaa valui pitkin naisen reisiä ja sääriä ja tippui maahan varpaista, joiden kynnet oli maalattu punaisiksi.

Yö kului hitaasti. Amelian ja minun lisäksi elossa oli vielä nuori nainen sekä toinen miehistä. Seisoimme kireä köysi kaulamme ympärillä. Olin monta kertaa vähällä nukahtaa, ja taisin hetkeksi torkahtaakin, koska näin unia. Heräsin kuitenkin aina siihen, kun olin horjahtamassa pois parrulta. Tuntui käsittämättömältä, että en ollut jo kuollut. Menetin lopulta kokonaan ajantajuni. Aamuaurinko alkoi jo kajastaa itäisellä taivaanrannalla.

Yhtäkkiä säpsähdin hereille puoliunesta tai jonkinlaisesta horroksesta, johon olin vajonnut. Jostakin kuului laukauksia. Ajattelin väsyneillä aivoillani, että nyt meidät ammutaan, kun emme ole vielä hirttäytyneet. Ammuntaa ja huutoa kuului nyt jo lähempää. Ihmiset juoksentelivat hätääntyneinä eri suuntiin. Majuri Yuliana Petrarca lähestyi hirttoaluetta pistooli kädessään. Hän käveli yhden elossa olevan miehen luokse, huusi jotain ja painoi liipaisimesta. Kuului laukaus. Mies putosi parrulta ja jäi köyden varaan roikkumaan. Hänen ruumiinsa hytkähti vielä pari kertaa ilmeisesti jonkinlaisina niskanikaman murtumista seuranneina kouristuksina.

Majuri siirtyi seuraavaksi nuoren naisen eteen ja tähtäsi häntä pistoolillaan sanoen samalla jotain. Nainen kiljui hysteerisesti ja kerjäsi armoa. Kuului laukaus - mutta se ei kuulunut Petrarcan aseesta vaan jostakin vähän matkan päästä. Petrarca hytkähti, yritti kääntyä ympäri ja lyyhistyi maahan kasvoilleen. Ase lensi hänen kädestään. Pensaikon takaa tuli esille joukko sotilaita. He tarkkailivat ympäristöä ja lähestyivät varovaisesti hirttoaluetta. Yksi heistä kaivoi veitsen taskustaan ja käveli nuoren naisen luokse kurottuen katkaisemaan hänen hirttoköytensä. Paksu köysi ei katkennut heti, vaan sotilas joutui jyystämään veitsellään pitkään saadakseen köyden katkeamaan. Hän huusi jotain muille sotilaille. Hirressä oleva nuori nainen katseli tapahtumia kuin jonkinlaisen transsitilan vallassa tekemättä tai sanomatta mitään. Kun köysi lopulta katkesi, nainen rojahti maahan. Hänen väsyneet jalkansa eivät enää kantaneet.

Paikalle saapui uusia sotilaita, ja seuraavaksi katkottiin Amelian ja minun hirttoköydet. Väsyneet jalkamme eivät kestäneet seisomista ja kävelyä, joten sotilaat joutuivat tukemaan meitä. Kun meidät oli vapautettu köysistä laahauduimme lähellä olevien puiden juurille jääden sinne lepäämään. Sotilaat ojensivat meille pari päällystakkia, joilla voimme verhota alastomuutemme. Sotilaan katkoivat myös kuolleiden hirttoköydet ja kantoivat ruumiit riviin maahan aukean laidalle. Danielan pitkät hiukset viistivät maata, kun kaksi sotilasta raahasi häntä jaloista ja hartioista. Seurasin kuinka sotilaat laskivat Danielan ruumiin maahan muiden ruumiiden viereen ja heittivät jonkin vaaterievun sen peitoksi.

Taistelun ääniä kuului vielä ympäristöstä, mutta vähitellen ne vaimenivat. Olemme odottaneet paikalla jo melko kauan, ja Amelia oli puhunut ympärillä liikkuville sotilaille. Hän oli kysellyt heiltä, mitä on tapahtumassa. Jossakin vaiheessa hän tiedusteli minulta ja nuorelta tytöltä, pystyisimmekö kävelemään. Lähellä oli nimittäin joki, jossa voisimme käydä peseytymässä. Amelia ainakin halusi saada kauhun yön muistot ja tuoksut mahdollisimman nopeasti pois iholtaan, eikä minullakaan ollut mitään peseytymistä vastaan. Olimme levänneet sen verran, että käveleminen onnistui jo juuri ja juuri, vaikka jalkoja vielä heikottikin.

Kahlasimme puroon ja pesimme itsemme. Yhteinen alastonkokemus hirttoköysissä oli lähentänyt meitä tuomittuja sen verran, että alastomuus joessa seisoessamme tuntui jo aivan luonnolliselta olotilalta. Mitäpä sitä enää kaiken koetun jälkeen häpeilemään.

Päivän kääntyessä kohti iltaa, saimme vihdoin sotilailta ruokaa, ja meille järjestyi kyyti läheiseen sotilastukikohtaan. Pääsimme sotilaita kuljettavan kuorma-auton lavalle. Perillä sotilastukikohdassa saimme lisää vaatteita. Meille kerrottiin, että alueella oli tapahtunut vallankumous, ja paikallinen rikollishallitus oli kumottu. Olisimme vapaat lähtemään, sillä uudet vallanpitäjät kumosivat rikostuomiomme laittomina. Saisimme takaisin omat vaatteemme ja tavaramme, kunhan ne löydettäisiin.

Seikkailu Transnistriassa päättyi onnellisesti. Valitettavasti se ei päättynyt onnellisesti kaikkien kohtalotovereittemme osalta. Mieleeni muistuu yhä uudestaan huolitellun virkanaisen, Danielan, urhea kuolema silmää iskien ja hymyssä suin. Häntä nöyryytettiin, mutta hän kuoli arvokkaasti.

Kun asiat oli selvitetty, matkustin Amelian kanssa Romaniaan viimeistelemään lehtijuttuani. Vietimme samalla myös ansaitun yhteisen loman. Amelia kävi sisäistä kamppailua sukupuolisen suuntautumisensa kanssa - joka oli yllättäen suuntautunut minuun, vaikka olin mies.

Ulkopoliittista syistä en voinut kertoa lehtijutuissani kaikkea mitä olin nähnyt. En maininnut edes hirttotuomiotamme ja ihmepelastustamme. Pidin näitä tapahtumia liian henkilökohtaisina. Ajattelin, että joku kertokoon, jos haluaa. Minä en aiheesta kirjoita. Toimittaja ei saa olla liikaa osallisena asioissa, joista hän kertoo.

Suunnittelen muuten parhaillaan matkaa Romaniaan. Ystävyyteni Amelian kanssa syveni seikkailun aikana ja sen jälkeen aidoksi molemminpuoliseksi rakkaudeksi. Se, mihin suuntaan suhteemme tämän jälkeen tulee kehittymään, ei kuulu enää tämän tarinan piiriin.

Transnistrian Highway (osa 3)

Säpsähdin hereille, kun jostakin kuului kovaa kolinaa. Ikkunasta näkyivät nousevan aamuauringon säteet, jotka puiden varjojen kanssa loivat välkehtivät valoilmiön huoneen seinälle. Kolahtelu jatkui, ja totesin sen kuuluvan oven takaa isosta eteishallista. Ihmettelin, mitä siellä on tekeillä. Kuului myös kiivasta miesten keskustelua. Olin kuulevinani yhden naisäänenkin.

Jonkin ajan päästä oven lukko rapisi, ja ovi avattiin. Meille tuotiin tarjottimella jonkinlainen aamupala. Mietin, oliko se tarkoitettu viimeiseksi ateriaksemme. Olin tässä vaiheessa jo karistanut edellisen illan romanttisen tunnelman mielestäni ja alkanut ajatella nykyistä hetkeä - eli päivää, jolloin meidät tapettaisiin. Aamupalassa ei ollut kehumista, mutta eipä minulla ollut nälkäkään. Ajatus hirttosilmukasta vie tehokkaasti näläntunteen - tämä vinkkinä laihduttajille. Join kuitenkin mehua ja söin lautasellisen luumukiisseliä, koska minun teki mieli jotain imelää.

Ameliakin oli herännyt kolahteluun ja noussut käymään vessassa. Hän palasi sieltä juuri, kun vartija toi meille syötävää ja juotavaa. "Huomenta", sanoin hänelle, ja tuntui, että sanat juuttuivat kurkkuuni. "Minuakin pelottaa", Amelia vastasi. Hän ilmeisesti vaistosi äänestäni, mikä oli mielessäni. "Rakastan sinua", hän lisäsi.

Niin. Rakkaus. Kun aikaa on vähän, asiat saavat uuden tärkeysjärjestyksen. Olimme edellisenä iltana viettäneet yhdessä eroottisia hetkiä. En ollut kiihkon huumassa miettinyt, mitä oikeastaan tunnen tuota kaunista tummatukkaista naista kohtaan, jonka kauniita rintoja hyväilin. Rakkauttako? Vai pelkkää seksuaalista kiihottumista. Voiko toinen asia johtaa toiseen? Pitääkö ensiksi pidä rakastua? Vai voiko olla myös toisin päin. "Minäkin rakastan sinua", vastasin tietämättä, puhunko täydestä sydämestäni vain lausunko ainoastaan kohteliaisuuden. Katsoin Amelian kauniita surumielisiä kasvoja. Ehkä voisin rakastaakin häntä. Väliäkö sillä, että hän oli lesbo.

Kun olimme syöneet aamupalan, vartija kävi hakemassa ruokailuvälineet. Teräesineitä, kuten veitsiä, meille ei ollut annettu. Mehukannussa oli jäljellä mehua, ja vartija kaatoi sen laseihimme kehottaen meitä juomaan lasit tyhjiksi. "Kuuma päivä", hän sanoi selitykseksi.

Noin puolen tunnin päästä huoneen ovi avattiin, ja meitä kehotettiin siirtymään käytävään. Kun nousin sängyltä ja lähdin kävelemään, koin heikotusta. Tuntui, että pyörryn minä hetkenä tahansa. Minua oksetti, ja tein jo jonkinlaisen oksennuseleen, mutta se meni ohi. Ajatus siitä, että olimme matkalla hirtettäväksi, oli äärimmäisen ahdistava. Minun oli vaikeaa saada jalkani liikkumaan.

Saimme vielä lisäaikaa, sillä meitä ei lähdetty viemään ulos rakennuksesta vaan ainostaan suljettiin toiseen huoneeseen. Se oli ankeampi kuin huone, jossa olimme viettäneet yön. Siellä oli ainoastaan pieni pöytä ja sen vieressä kaksi vaatimatonta tuolia. Erillistä vessaa tai muitakaan mukavuuksia ei ollut.

Seuraavien tuntien aikana ei tapahtunut mitään, joten istuskelimme pöydän ääressä kohtaloamme odottaen. Emme kovin paljon puhuneet. Tuntui, ettei tuossa tilanteessa ole kovin paljoa sanottavaa - tai sanottavaa olisi niin paljon, ettei sitä ehtisi kuitenkaan sanoa. Tilanne tuntui epätodelliselta, vaikka se oli todellinen kuin mikä.

Puolen päivän jälkeen huoneen ulkopuolelta alkoi kuulua merkkejä siitä, että jotain on tapahtumassa. Pihaan ajoi autoja, ja käytävästä kuului keskustelua. Nyt kuulin aivan varmasti myös naisen äänen. Koska meillä ei ollut kelloja, en tiedä mihin aikaan huoneemme ovi vihdoin avattiin, ja meidät tultiin noutamaan viimeiselle matkallemme. Iltapäivää tuolloin kutenkin jo oli.

Vaikka Amelia oli vihjaillut, että meidät hirtettäisiin alastomina, olin silti kuvitellut, että ehkä me sittenkin saisimme vaatteet päällemme siinä vaiheessa, kun meidät viedään teloituspaikalle, sillä ei kai missään maailmassa sentään alastomia ihmisiä hirtetä. Ainakaan en ollut kuullut sellaisesta. Amelia oli kuitenkin oikeassa. Meille ei aiottu antaa vaatteita.

Kuulusteluja edellisenä päivänä johtanut mies kehotti meitä seuraaman häntä. Kolme aseistettua vartijaa varmisti, että emme karkaisi. Yhdellä oli pistooli kädessään, muilla se oli kotelossa. Kävelimme pihalle, jossa meidän komennettiin ison pakettiauton viereen seisomaan. Auton takaa ilmestyi isokokoinen, lihava nainen upseerin univormussa.

"Majuri Yuliana Petrarca, rajavartiolaitoksen esikunnasta, hän valvoo teloitustanne", kuulustelijamme esitteli. Sen jälkeen hän viittasi meitä nousemaan pakettiauton takaosaan.

Perässämme autoon tuli teloitustamme valvova majuri sekä yksi vartijoista. He halusivat ilmeisesti varmistaa, ettemme pystyisi välttämään hirttämistämme esimerkiksi puremalla toisiltamme kaulavaltimot auki tai minkä itsemurhatavan nyt keksisimmekin.

Auto ajoi pitkin kuoppaista tietä, ja meidän oli vaikea pysyä paikoillamme puisilla penkeillä. Majuri Petrarca vilkuili meitä vihaisen näköisenä. Erityisesti hän tuntui tuijottavan minua. Hän oli naiseksi varsin vastenmielisen näköinen. Hänellä oli huono iho, ja hänen mustat nutturalla olevat hiuksensa näyttivät rasvaisilta. Hänen sormensa olivat tupakan kellastamat. Majuri Petrarca näytti jonkin sortin sadistilta tai jopa psykopaatilta. Mietin, kuinka monta ihmishenkeä tai kidutusta hänellä on tunnollaan.

Lopulta auto pysähtyi, ja ovi avattiin. Nyt kun olimme majuri Petrarcan valvonnassa, kohtelumme oli raaempaa. Amelia oli ehtinyt nousta autosta ensimmäisenä, ja juuri kun minä olin laskeutumassa ovesta, majuri potkaisi minua selkään ivallisesti nauraen. Potku tuli niin yllättäen, että horjahdin eteenpäin. Ehdin panna kädet eteeni ja vaimentaa jonkin verran kaatumistani, mutta sain silti haavoja käsiini terävistä kivistä. Petrarca nauroi ivallisesti. Paikalla oli paljon ihmisiä, jotka olivat ilmeisesti tulleet katsomaan teloitusta. Vähän matkan päähän oli pysähtynyt toinen auto, josta nousi lisää teloitettavia: kaksi miestä ja kolme naista. He kaikki olivat alasti kuten mekin.

"Maanpettureita, kuten tekin", Petrarca esitteli viitaten toisen auton vankeihin. Hän puhui huonoa englantia. "Hallituksellamme on nollatoleranssi maanpetosta kohtaan", hän jatkoi ja virnuili pahaenteisesti. "Haluamme antaa kaikille paikalle olijoille oppitunnin siitä, miten käy maanpettureille."

Teloituspaikalle oli jonkin verran matkaa, ja ihmettelin miksi meitä ei ollut viety autoilla perille asti, vaan jouduimme kävelemään viimeiset pari kilometriä. Yleisön määrästä päätellen näin oli tarkoituskin. Kävelemisemme alastomana saattueena yleisön reunustamaan tietä oli osa nöyryytystämme. Meistä haluttiin ottaa irti kaikki mahdollinen propagandahyöty. Terävät kivet pistelivät jalkapohjiini kävellessäni kohti teloituspaikkaa. Myös Amelia, joka käveli edelläni, näytti kärsivän. Hän varoi askeliaan ja horjui sen takia välillä puolelta toiselle. Hänen sievät jalkansa ja punaiseksi maalatut varpaankyntensä muuttuivat matkan varrella pölystä harmaiksi. Amelia ei selvästikään ollut tottunut avojaloin soratiellä kävelemiseen kuten en ollut minäkään.

Kun kävelin Amelian perässä, katseli hänen kaunista kiiltävää tummaa tukkaansa, joka ulottui pitkälle hänen hartioilleen. Ajattelin, miten sääli on, kun hänen kauniin niskansa ympärille pian pujotetaan hirttoköysi, joka rusentaa hänen niskanikamansa poikki. Eloton kuollut pää ulos pullistuneine silmineen roikkuu paikalla, jossa hetki aikaisemmin on ollut Amelian elävä pää kauniine kasvoineen ja loistavine silmineen. Tuntui, että pyörryn, jos vielä jatkan tuollaisten mielikuvien ajattelemista, sillä koskivathan ne myös minua.

Loputtomalta tuntuvan kävelemisen jälkeen saavuimme vihdoin varpaat ja jalkapohjat verillä teloituspaikalle. Se oli pieni aukko metsän keskellä. Hirttoköysiä roikkui isojen puiden oksista. Pysähdyimme odottamaan, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Kauan ei tarvinnutkaan odottaa. Teloituksen johtaja majuri Yuliana Petrarca luki ääneen teloitusmääräyksemme, jossa hän totesi meidän olevan kansanvihollisia ja maanpettureita ja ansaitsevan vielä ankaramman kohtalon kuin mikä tänään saamme kokea. Amelia, joka seisoi vieressäni, käänsi julistuksen pääosat minulle. Hän kuiskaili hiljaisella äänellä.

Vähän aikaa odotettuamme paikalle ajoi maastoauto, josta nousi kaksi miestä. Toisella heistä oli laukku kädessään ja toisella musta naamari päässään. Petrarca esitteli heidät: "Tässä ovat pyöveli Max - enempää teidän ei tarvitse hänestä tietää - ja tohtori Blank. Kuolette hyvissä käsissä." Tämän sanottuaan hän purskahti ivallisesti nauramaan.

Vartijat tulivat teloitettavien rivin luo ja tarttuivat ensimmäisenä rivissä olevaa miestä käsivarsista raahaten hänet roikkuvan hirttoköyden alle. Mies oli niin järkyttynyt, että hänen jalkansa eivät kunnolla kantaneet, kun hän yritti kävellä. Vartijat joutuivat tukemaan häntä. Hänet pantiin seisomaan pienelle parrulle hirttoköyden alla, ja pyöveli pujotti käyden hänen kaulaansa. Vartijat sitoivat miehen kädet kiinni selän taakse. Tuntui, että en voi katsoa, mitä seuraavaksi tapahtuu. Katsoin silti. Lääkäri Blank sanoi jotain hirtettävälle ja otti sen jälkeen laukustaan pienen naamarin pujottaen sen miehen kasvoille. Se peitti miehen silmät - tai en osannut varmasti päätellä, mikä naamarin tarkoitus on. Mitään muuta ei tapahtunut. Köyttä ei kiristetty, eikä parrua vetäisty pois miehen alta. Hän jäi seisomaan ja odottamaan kohtaloaan.

Seuraavaksi yhden puusta roikkuvan köyden alle vietiin yksi naisista. Hän näytti jonkin suurkaupungin ilotytöltä, ja mietin, miten hänenlaisensa on voinut syyllistyä mihinkään maanpetokseen. Vartijat joutuivat pitämään naisesta kiinni, sillä hän kiljui ja rimpuili pyövelin pujottaessa köyttä hänen kaulaansa ja vartijan sitoessa hänen käsiään. Rimpuilu ei kuitenkaan auttanut. Kun tohtori Blank yritti ojentaa naamaria, nainen sylkäisi päin tohtorin kasvoja ja huusi jotain - ilmeisesti jotain törkeää, koska tohtori meni vihaisen näköiseksi ja yksi vartijoista nauroi. Muutaman sekunnin kuluttua tohtori löi naista nyrkillä kasvoille, niin että lyönnistä kuului kova läsähtävä ääni. Nainen kiljaisi, mutta ei kuitenkaan horjahtanut alas parrulta, jonka päällä hän seisoi. Hänen nenästään alkoi vuotaa verta.

Seuraavaksi omalle hirttopaikalleen talutettiin yksi miehistä, ja hänelle tehtiin samat toimenpiteet kuin edellisille miehelle ja naiselle. Tässä vaiheessa alkoi vaikuttaa siltä, että kaikki hirtettäisiin samanaikaisesti, kunhan hirttoköydet olisi ensiksi pujotettu kaikkien kaulaan.

Miehen jälkeen vuorossa oli toinen mies, ja hänen jälkeensä yksi toisessa pakettiautossa olleista kolmesta naisesta. Jos ulkonäöstä voisi jotain päätellä, tämä nainen vaikutti eniten aidolta maanpetturilta. Hän oli keski-ikäinen ja hieman pulskistunut. Hän näytti sivistyneeltä toimistohenkilöltä hienosti laitettuine hiuksineen ja lakattuine kynsineen. Huulipunaakin oli vielä jäljellä hänen huulissaan, joten todennäköisesti hän ei ollut virunut vankeudessa kovin kauan. Tai ehkä hänen oli sallittu pitää huolta ulkonäöstään. Hän tuntui ottavan kohtalonsa vastaan yllättävän tyynesti. Kun tohtori Blank tarjosi hänelle naamaria, hän pudisti päätään kieltäytymisen merkiksi. Hänen jalkojensa alla hirttopaikalla oli pyöreä parru aivan kuten muidenkin hirtettävien kohdalla.

Majuri Petrarca sytytti savukkeen. Hirttoköysien alla seisoi jo kaksi miestä ja kaksi naista. Jäljellä olivat Amelia, minä sekä eräs hyvin nuorelta näyttävä tyttö, joka seuraavaksi talutettiin parrun päälle seisomaan. Hänelle tehtiin samat rituaalit. Köysi kaulaan ja naamari kasvoille, mikäli hirtettävä halusi peittää silmänsä. Tyttö vapisi pelosta, kun vartija sitoi hänen kätensä selän taakse.

Mietin, kumpi meistä vietäisiin hirttopaikalle ensiksi, Amelia vai minut. Sillä ei tosin ollut mitään väliä, mutta tuossa tilanteessa pohdinnan aiheet eivät ole kovin rationaalisia.

Valinta osui Ameliaan. Vartijat tulivat hänen luokseen ja taluttivat hänet seisomaan poikittain olevan parrun päälle, joka lepäsi eräänlaisten tukirakenteiden päällä noin metrin korkeudella maan pinnasta. Mieleeni tulivat edellisen illan kokemukset, kun katsoin Amelian alastonta vartaloa. Pyöveli Max nosti hänen hiuksiaan ja pujotti hirttoköyden hänen niskaansa. Tohtori ojensi naamaria. Amelia vilkaisi minuun ikään kuin kysyen, pitäisikö hänen ottaa naamari vai ei. Nyökkäsin aavistuksenomaisesti, vaikka en itsekään tiennyt mitä nyökkäykselläni tarkoitin. Amelia antoi tohtorin pujottaa naamarin kasvoilleen.

Seuraavaksi oli minun vuoroni. Vartijat tönivät minua varsin epäystävälliseen sävyyn kohti hirttoparrua, kun en heti ymmärtänyt heidän käskyjään. Max nosti köyden kaulaani, ja kuulin hänen mumisevan jotain naamarinsa sisällä. Hän huojahteli ja haisi alkoholille. Humalainenko minut hirttää, mietin mielessäni. Kun tohtori Blank ojensi naamaria, en ilmaissut millään tavalla, haluanko sen vai en. Hän pujotti sen joka tapauksessa kaulaani. Huomasin tällöin, että naamari ei peitä näkyvyyttä, vaan sen tarkoituksena onkin ehkä hirttäjiä näkemästä teloitettavien silmiä. Onhan nimittäin vaikeampi tappaa ihminen, joka tuijottaa tappajaa suoraan silmiin. Tai näin ainakin väitetään.


Kun lopulta seisoimme kaikki köysiemme alla eräänlaisessa kehämuodostelmassa toinen toisiamme katsellen, odotin elämämme viimeisten minuuttien tai sekuntien käynnistyneen. Yhtäkkiä köydet kiristettäisiin tai parru potkaistaisiin altamme - ja se olisi siinä. Tai ehkä meidät sittenkin hirtettäisiin erikseen kukin vuorollaan. Siihen ainakin näytti viittaavan se, että pyöveli Max siirtyi ensimmäisen hirtettävän luokse kahden vartijan kanssa, jotka vetivät hirttoköyttä kireämmälle. Max seisoi hirtettävän vieressä ja huuteli ohjeita. Köyttä kiristettiin yhä. Teloitettava mies joutui nousemaan varpailleen köyden yhä kiristyessä. Näinkö se tapahtuisi, ajattelin. Köyden kiristämistä jatkettaisiin, kunnes uhrin paino olisi köyden varassa, ja hänen niskansa katkeaisi. Tunsin puistatusta ajatellessani niskani rusahtamista poikki.

Yllättäen miehet lopettivat köyden kiristämisen ja siirtyivät seuraavan hirtettävän luokse. Ensimmäinen hirtettävä oli vielä elossa, vaikka hänen tilanteensa näytti huonolta. Köyttä ei ollut kiristetty loppuun asti. Mies sinnitteli varpaillaan kireä köysi kaulansa ympärillä.

Yhtäkkiä minua vastapäätä seisova hienostuneelta näyttävä nainen, jota olin arvellut aidoksi maanpetturiksi, alkoi puhua hyvää englantia ja osoitti sanansa minulle:

"Ulkomaalainen mies. Sinä hei. Saat kokea balkanilaisen teloituksen. Eräänlainen Self Service", nainen naurahti kolkosti.

"Teloitettavat joutuvat itse tappamaan itsensä. Saat itse päättää, milloin kuolet. Kun et jaksa enää seisoa, tai kun nukahdat, köysi kiristyy, ja niskasi katkeaa."

Amelia, joka seisoi vieressäni vasemmalla puolellani, vahvisti naisen kertomuksen: "Transnistriassa on tällainen tapa. Sen toivat tullessaan Balkanin sotien sotarikolliset, jotka tulivat tänne piileskelemään."

Ahaa, saisin siis itse päättää kuolinhetkestäni. Olisiko se hyvä asia vai huono asia, sen näyttäisivät seuraavat tunnit - tai ehkä kyse oli vain minuuteista.

Kun pyöveli apulaisineen oli virittänyt ilotytöltä näyttävän naisen köyden kireälle, hän siirtyi seuraavana rivissä olevan miehen luokse. Vartijat kiskoivat köyttä, ja pyöveli antoi ohjeitaan. Köysi kiristettiin niin kireälle, että mies joutui seisomaan aivan varpaillaan. Hänen kasvonsa muuttuivat hapen puutteesta punaisiksi. Arvelin, että hän ei eläisi kauan.


Seuraavaksi pyöveli siirtyi vastapäätäni olevan sivistyneeltä virkanaiselta näyttävän naisen luokse. Tämä nainen, joka ei ollut huolinut naamaria kasvoilleen, katsoi minua silmiin, kun köyttä kiristettiin. Hän huojahteli noustessaan varpailleen. Hän ei selvästikään ollut tottunut tekemään sen tyyppisiä liikkeitä, joita häneltä nyt vaadittiin. Hänen ikänsä ja hieman kohonnut painonsa myös todennäköisesti vaikeutti varpailla seisomista. Hänen jalkateränsä muuttuivat aivan vaaleiksi niistä kohdista, joista varpaat - jotka puolestaan muuttuivat punertaviksi - taittuvat. Naisen oli selvästi vaikea seisoa varpaillaan. Hänen kurkustaan kuului tukahtuneita hengitysääniä, ja hän yritti nieleskellä.

Seuraavaksi oli Amalian vuoro. Viinalle haiseva pyöveli Max hääräili huppu päässään Amelian ympärille ja antoi vartijoille ohjeita. "Vielä kireämmälle", hän sanoi monta kertaa, tai ainakin näin hänen sanansa tulkitsin, koska vartijat kiristivät joka kerran köyttä. Lopulta se oli vedetty niin tiukalle, että Amelia oli joutunut korottautumaan varpailleen pystyäkseen hengittämään. Muuten hän olisi kuristunut, tai hänen niskanikamansa oli katkennut, miten tulisi joka tapauksessa käymään - mutta vasta myöhemmin. Amelia vilkaisi minua naamarinsa takaa ja yritti hymyillä.

Viimeiseksi sain minä kokea, miltä tuntuu, kun köysi kiristyy. Se oli pahempaa kuin olin arvannut. Kun köyttä vedettiin kireämmälle, silmissäni alkoi hämärtää aivan kuin olisi pyörtymäisilläni. Tässä tilanteessa olisi kannattanut ehkä heittäytyä saman tien köyden varaan, jolloin kärsimys olisi ollut saman tien ohi. Mutta ei ihminen näin toimi. Kun kaulan ympärillä olevaa köyttä kiristetään, silloin ihminen ojentaa vaistomaisesti jalkansa suoriksi ja yrittää korottautua niin korkealle kuin mahdollista kuristavaa tunnetta helpottaakseen. Niin minäkin tein. Soratiellä kävelemisestä haavoille menneet veriset varpaani painautuivat parrun pintaan, kun kohotin kantapäitäni. Kun köysi oli kiristetty lopulliseen tiukkuuteensa, oloni oli tukala, mutta eivät aivan niin tukala kuin olin se olisi voinut äärimmillään olla. Hieman liikkumavaraa oli sentään jätetty. Mutta ei siitä olisi mitään apua siinä vaiheessa, kun jalkani väsymyksestä pettäisivät, ja rojahtaisin köyden varaan.