Transnistrian Highway

Seuraava tarina ei välttämättä ole tosi, mutta mikäpä täällä maailmassa on. Ehkä olen vain nähnyt tämän tyyppistä unta, kun kerran muistikuvia asiasta pyörii sitkeästi mielessäni. Joskus unet ovat taruja ihmeellisempiä, eikä niitä aina voi erottaa totuudesta.

Kertomus alkaa siitä, kun olin viime kesänä tekemässä juttua eräälle sanomalehdelle Transnistrian huumekartelleista. Transnistria on pieni kaistale Moldovian ja Ukrainan välissä. Sen asukkaat uskovat elävänsä omassa itsenäisessä valtiossaan, mutta muulla maailmalla on asiasta hieman eri käsitys.



Olin saanut oppaakseni ja tulkikseni romanialaisen Amelia -nimisen naisen, joka työskenteli toimittajana paikallisessa lehdessä. Olimme ajelleet pitkin maaseutua Moldovan ja Ukrainan rajalla ja tutustuneet moniin eri paikkakuntiin ja haastatelleet niissä asuvia ihmisiä. Tarkoituksemme oli päästä kuvaamaan salaa isoa unikkoviljelmää, jonka huhuttiin sijaitsevan Transnistrian pohjoisosassa lähellä Ukrainan rajaa. Kun lähestyimme pientä Socolovkan kylää, huomiomme kiinnittyi siihen, että perässämme ajoi henkilöauto, jossa istui kaksi miestä. Se oli seurannut meitä jo pitkään.

"Ne taitavat epäillä jotain", Amelia sanoi ja osoitti peukalollaan taaksepäin.

Vilkaisin peiliin ja näin meitä seuraavan ruskean auton, joka oli Lada-merkkinen.

"Täällä sana kulkee nopeasti", Amelia lisäsi.

Kysyin, oliko meidän syytä olla huolissamme.

"Ei välttämättä", Amelia arvioi. "Täällä on tapana, että salainen palvelu tarkkailee ulkomaalaisia. Ne eivät ehkä vielä tiedä, mitä olemme tekemässä. Kunhan seurailevat. Totut pian tällaiseen. Kun on aina varjostajia kannoilla, siihen ei lopulta enää kiinnitä paljon huomiota."

Huokaisin helpotuksesta. Olin jo ehtinyt pelätä, että jotain ikävää voisi tapahtua. Ei olisi kuitenkaan kannattanut huokailla helpotuksesta vielä tässä vaiheessa, sillä noin kilometrin päässä ajoi yllättäen sivutieltä pakettiauto eteemme poikittain tielle. Meidän oli pakko pysähtyä. Ennen kuin kunnolla tajusimme, mitä oli tapahtumassa, pakettiautosta nousi neljä miestä aseet kädessään ja käveli kohti autoamme. Samaan aikaan ruskea Lada pysähtyi peräämme.

"Nyt taitaa käydä hassusti", sain sanotuksi. Amelia ei vastannut mitään. Näin pelkoa hänen kasvoillaan. Tämä ei tainnut olla mikään tavallinen ratsia.

Miehet tulivat automme viereen ja viittasivat kädellään meitä avaamaan ensiksi ikkunan ja seuraavaksi oven. Kun silmien korkeudella heiluu Kalashnikov AK-47 -rynnäkkökiväärin piippu, jota pitelevät karvaiset käsivarret, käskyt tajuaa, vaikka ei kieltä ymmärtäisikään. Asetta pitelevä mies oli tumma ja kauttaaltaan hyvin karvainen. Hänellä oli musta lyhyeksi leikattu tukka ja tuuheat viikset. Vaalean, hieman likaisen kauluspaidan rintataskussa törrötti auki repäisty paketti moldovialaisia Doina -savukkeita.




Miehet sanoivat jotain, mitä en ymmärtänyt.

"Meidän on seurattava", Amelia käänsi.

Nousimme autostamme. Meidät talutettiin käsivarsista kiinni pitäen pakettiauton taakse ja työnnettiin sen peräkoppiin. Miesten otteet olivat kovakouraisia. Kaksi heistä nousi autoon perässämme ilmeisesti vartioimaan meitä. He istuivat tavaratilan ainoille penkeille. Ovi läimäytettiin kiinni, ja pakettiauto lähti liikkeelle. Auto pomppi ja heilui pienellä maantiellä, joten meidän oli pakko istuutua sen lattialle yritettyämme ensiksi olla kyykkyasennossa, jotta vaatteemme eivät likaantuisi.

Auton tavaratilaan tuli vain hieman valoa kuraisesta takaikkunasta. Istuimme toisiamme tuijottaen puhumatta mitään. Kaikki oli tapahtunut niin nopeasti ja yllättäen, että en keksinyt mitään sanottavaa. Jopa sellainen ajatus kävi mielessäni, että ehkä Amelia on jollakin tavalla juonessa mukana, ja minä olen ainoa todellinen uhri, joka on kidnapattu lunnaiden toivossa. Tilanne oli karmeudestaan huolimatta jollakin tavalla absurdi - jopa siinä määrin, että mietin, kuinka suuria lunnaita minusta vaaditaan. Ja nyt nähtäisiin sekin, minkä arvoiseksi työnantajani minut arvioi.

Noin puolen tunnin kuluttua sieppauksestamme pakettiauto pysähtyi, ja sen takaovi tempaistiin auki. Ovella seisoi sama tuuheaviiksinen mies, joka oli meidän vanginnut. Huomasin, että miehen savukerasiassa oli enää kaksi savuketta, kun niitä aikaisemmin oli ollut viisi tai kuusi. Meidät talutettiin sisälle isoon varastorakennukseen, jonka takaosassa oleviin erillisiin huoneisiin meidät lukittiin. Amelia katsoi minun suuntaani ja hymyili surumielisesti, kun häntä talutettiin huoneensa ovesta sisälle. Yritin hymyillä takaisin mahdollisimman rohkaisevasti, vaikka tilanteessa ei ollut mitään hymyilyttävää. Tämän jälkeen en enää nähnyt Ameliaa.

Kun olin ollut noin puoli tuntia huoneessani, sen ovi avattiin, ja minut komennettiin ulos. Varastohallissa oli useita miehiä. Yksi kehotti minua huonolla englanninkielellä seuraamaan univormupukuista miestä, joka seisoi vieressäni. Kävelin miehen perässä varastohallin läpi sen toiseen päähän, josta vei ovi jonkinlaiseen toimistohuoneeseen. Huoneessa oli suuri kirjoituspöytä, pari tuolia sekä muutamia kaappeja. Huoneen keskellä oli yksinäinen tuoli, johon minut käskettiin istumaan. Kirjoituspöydän takaa nousi noin nelikymppinen mies ja alkoi puhua minulle murteellisella englanninkielellä. Hän kysyi, millä asioilla liikun Transnistriassa. Vastasin, että olen toimittaja, ja teen juttua tästä ihmeellisen kauniista maasta, jonka itsenäisyyttä useimmat valtiot kieltäytyvät tunnustamasta. Minä tietenkin tunnustan sen.

"Mitä erityisesti haluatte täällä nähdä?", mies kysyi. Säpsähdin hieman, vaikka olin odottanutkin tällaista kysymystä. Olin miettinyt jonkinlaista peitetarinaa lyhyen vankeuteni aikana, mutta nyt se ei tuntunut enää kovin järkevältä. Vastasin, että minua kiinnostavat erityisesti vanhat luostarit ja viininviljelys. Mies purskahti nauramaan. Hän ei ilmeisesti uskonut sanaakaan siitä, mitä olin sanonut. Enkä sivumennen sanoen uskonut itsekään. Peitetarinan olisi pitänyt olla parempi. Koska en ollut kuvitellut mitään tällaista tapahtuvan, minulla ei ollut peitetarinaa.




Mies soitti jonnekin vanhanaikaisella puhelimella, jonka valmistusmaaksi olisin arvellut Itä-Saksaa, jos minulta olisi kysytty. Hetken kuluttua huoneeseen saapui vanhempi mies, jolla oli mukanaan lääkärinlaukkua muistuttava nahkasalkku. Pian kävi ilmi, että salkku todella oli jonkinlainen lääkärinlaukku - jos siellä olleita epämääräisiä ruiskeita ja neuloja ja kidusvälineiltä näyttäviä pihtejä voitiin lääkärin varusteina pitää. Mies otti pienen pullon ja imi siitä injektioruiskuun jotain ainetta. Olin aivan kauhuissani, koska pelkäsin saavani HIV-tartunnan likaisesta neulasta, jos minua pistettäisiin, niin kuin näytti ilmeiseltä.

Mies kääri hihani ylös ja tökkäsi saman tien neulan käsivarteeni ilman mitään sen kummempia desinfiointeja, jollaisiin olin Suomessa tottunut.

"Tämä auttaa teitä muistamaan asioita", mies sanoi. "Me olemme moderneja ihmisiä ja käytämme tieteen viimeisiä saavutuksia."

Katsoin pullossa olevaa kyrillistä tekstiä ja arvelin aineen olevan peräisin KGB:n vastavakoiluosastolta tai jostakin muusta lähteestä entisen Neuvostoliiton alueelta. Venäläiset hallitsivat kemian, siitä olin tietoinen.

"Hetken päästä alatte kertoa kaiken, mitä me haluamme tietää", pistoksen antanut mies sanoi. "Ja tällä aineella on pieni sivuvaikutuskin, minkä tulette myöhemmin huomaamaan. Mutta älkää pelätkö, vaikutus ei ole pysyvä. Muutaman tunnin päästä se on ohi."

Ihmettelin mistä sivuvaikutuksesta mies puhuu, vai tarkoittiko hän ehkä aineen varsinaista vaikutusta, jonka aloin jo itsekin huomata. Minua huimasi, ja oloni tuntui epätodelliselta. Huone näytti kieppuvan silmissäni niin, että olin vähällä pudota tuolista. Piikin pistänyt mies oli ilmeisesti odottanut tätä, koska hän seisoi takanani ja piti minua kiinni hartioista. Noin parin minuutin kuluttua huomaus alkoi mennä ohi, ja tunsin oloni erittäin rauhalliseksi ja levolliseksi. Maailma ympärilläni ei tuntunut todelliselta. Tässä vaiheessa minulle alkoi selvitä myös, mitä mies oli tarkoittanut sillä sivuvaikutuksella. Huomasin saavani erektion, vaikka tilanteessa ei ollut mitään kiihottavaa - päinvastoin. Vedin hieman jalkojani yhteen, ettei kiusallinen pullistuma housuissani näkyisi. Miehet naureskelivat keskenään.

Seuraavaksi alkoi kuulustelu. Tällä kerralla en enää yrittänyt kertoa mitään peitetarinoita vaan kerroin kaikki asiat niin kuin ne olivat, eli että olin tekemässä juttua huumekartelleista ja salaisista unikkoviljelmistä. Minulla oli suuri tarve kertoa kaikki mahdolliset salaisuuteni, ja kuulustelija joutui suorastaan hillitsemään minua ja toistelemaan, etteivät he ole kiinnostuneita joistakin lapsuuden kolttosistani tai ylinopeuksistani.

Kuulustelija selosti minulle, vaikka en kaikkea ymmärtänytkään, että toimintani on ollut paikallisen väestön kannalta erittäin vahingollista, ja että minua pidetään tästä syystä vihollisena. Tuhannet ihmiset saavat toimeentulonsa suoraan tai välillisesti unikon viljelemisestä, oopiumin valmistamisesta, heroiinin jalostamisesta, huumeiden kuljettamisesta sekä monimuotoisesta huumekaupasta. Koko Euroopan kattava bisnes tuottaa niin paljon tuloja, että voidaan sanoa koko alueen elävän sillä. Paikalliset sairaalat ja koulutkin pyörivät huumerahalla. Ja nyt alueelta on saatu kiinni typerä ulkomaalainen agentti, joka on yrittänyt sabotoida kaiken ja tuhota elintärkeän bisneksen ja elintärkeät rahavirrat. Ilman näitä rahoja koko seutukunta köyhtyisi, ja alkaisi nälänhätä. Tästä syystä kiinni saatuja vihollisia kohdellaan määrätietoisen ankarasti.

Kuulustelun aikana oli ehtinyt tulla pimeää. Huomasin kuulusteluhuoneen ikkunoista auringonlaskun viimeisten säteiden välkehtivän puiden oksien välissä. Mietin, tulenko enää näkemään aurinkoa.

Lopulta kuulustelija sulki mappinsa ja katsoi minuun. "Valitettavasti emme voi päästää teitä lähtemään", hän totesi vakava ilme kasvoillaan. "Olette ehkä toiminut harkitsemattomasti tekojenne seurauksia ymmärtämättä, mutta olette siitä huolimatta suuri uhka meille." Tämän sanottuaan mies kutsui paikalle kaksi muuta miestä ja sanoi heille jotain. Ymmärrän muutaman sanan venäjää, ja tulkitsin miehen sanat niin kuin hän olisi sanonut, että viekää tämä mies ja pitäkää hauskaa. Mutta eihän se niin voinut olla. Olin varmaan ymmärtänyt väärin.

Toinen miehistä otti minua käsivarresta kiinni ja lähdimme kävelemään takaisin isoon halliin. Käveleminen oli alussa hankalaa, kunnes sain totuusseerumin jäykistämän penikseni siirtymään sivusuuntaan, niin että se mahtui housunlahkeeseen. Hallin toisella reunalla oli tuttu pakettiauto, jonka perälle minut heitettiin. Miehet nousivat ohjaamoon ja lähtivät ajamaan. Kemikaalien vaikutus tuntui vielä kehossani. Erektio ei ollut lakannut, ja oloni tuntui sekavalta. Mietin, kuinka kauan aineen vaikutus oikein kestää. Olisin jo halunnut saada itseni normaaliin tilaan niin henkisesti kuin fyysisestikin.

Noin kymmenen minuutin kuluttua auto pysähtyi, ja minut talutettiin erään rakennuksen takapihalle ja sieltä sisälle rakennukseen. Jostakin kuului musiikkia ja puheen sorinaa. Miehet veivät minut pieneen huoneeseen ja käskivät riisuutua. Arastelin hieman, koska en yleensä riisu muiden nähden, enkä ainakaan siinä tilassa, jossa parhaillaan olin. Miehet eivät kuitenkaan jättäneet valinnan varaa. He alkoivat töniä minua ja repiä vaatteita päältäni. "Understand", toinen huusi ja löi minua kipeästi käsivarteen. Tämä jälkeen he lopettivat repimisen ja tönimisen, ja toinen heistä ölähti jotain. Tajusin, että hän antoi minulle tilaisuuden itse riisuutua, tai väkivalta kovenisi. En voinut mitään Yksi kerrallaan heitin vaatteet yltäni jättäen housut viimeiseksi. Kun lopulta laskin alushousut alas, penikseni pompahti pystyyn kuin jousi housujen kuminauhan alta. Ihmettelin, kuinka se voi seisoa, vaikka en koe olevani millään tavalla kiihottuneessa tilassa. Olin vielä jonkin verran sekaisin minulle annetuista kemikaaleista.

Miehet poistuivat ja jättivät minut hetkeksi yksin huoneeseen. Istuuduin alas sohvalle ja jäin odottamaan, mitä tapahtuisi.

Muutaman minuutin kuluttua huoneen ovi avautui uudestaan, ja kaksi miestä, joita en ollut ennen nähnyt, seisoi oviaukossa. Ymmärsin heidän elekielestään ja merkeistään, että minun on seurattava heitä. "Let´s have fun" ja "party, party", he hokivat huonolla englanninkielellä, enkä ymmärtänyt, mitä he oikein tarkoittavat. "You have to sing rock´n roll", he vitsailivat ja naureskelivat. "Can you sing". Lähdin seuraamaan miehiä peitellen samalla toisella kädellä törröttävää penistäni. Olin vielä hieman huumaantunut totuusseerumista, mutta pystyin silti jollakin tavalla kävelemään.

Miehet veivät minut erään oven luokse, jonka takaa kuului musiikkia ja puheen sorinaa. He selittävät, niin hyvin kuin huonolla kielitaidollaan pystyivät, että minun on laulettava "rokkia" huoneessa, jonne minut viedään. Miesten puheet tuntuivat käsittämättömiltä. Ihmettelin, että tätäkö se hauskanpito on, josta he ovat keskenään puhuneet. Miksen voi saman tien laulaa tässä. Enhän minä edes osaa laulaa. Tai ehkä jotain, mutta en juuri mitään.

Miehet aukaisivat oven, ja sen takaa paljastui kirkkailla värivaloilla valaistu tila, jonka reunoilla oli verhoja. Se näytti olevan jonkinlainen näyttämö tai esiintymislava. Sen nurkassa oli pari mikrofonia ja joitakin soittimia ja vahvistimia. Pimeästä lavan takaa, ilmeisesti katsomosta, kuului puheensorinaa ja astioiden kilahtelua. Miehet käskivät minun astua sisälle huoneeseen ja sulkivat sen jälkeen oven perässään.




Seisoin ihmetellen paikoillaan enkä oikein tiennyt mitä minun pitäisi tehdä ja mistä oikein on kysymys. Hetken odoteltuani taustalla olevaan tilaan syttyivät himmeät valot, jolloin näin, että se oli jonkinlainen ravintola tai klubi tai muu tämän tyyppinen tila. Siellä oli ihmisiä istumassa pöytien ääressä. Joillakin oli juomalasit edessään ja joillakin jotain ruokailuun liittyvää. Etummaisesta pöydästä nousi tummatukkainen nainen ja käveli luokseni. Hän otti mikrofonin käteensä ja kuulutti jotain yleisölle samalla kun talutti minut lavan reunalle. Yleisön joukosta kuului viheltämistä ja huudahduksia. Yritin edelleen peitellä kädelläni jäykistynyttä kaluani, jonka tila ei tuntunut muuttuneen siitä, mikä se oli ollut viimeisen tunnin ajan eli siitä asti, kun olin saanut totuusseerumipistoksen. Yli tunnin jatkunut kivikova erektio alkoi jo tuntua kivuliaalta. Painoin penikseni yläviistoon vatsaani vasten ja pidin kättäni sen peittona.

Nainen puhui romaniaa tai jotain sen murretta, enkä ymmärtänyt, mitä hän sanoi. Välillä hän kuitenkin sanoi jotain myös englanniksi, ja tällöin ymmärsin, että minun todellakin oletettiin laulavan yleisölle. Ilmeisesti hauskuus piili siinä, että huumattu ja vangittu alaston ihminen - kiinni saatu vihollinen - esiintyy nöyryyttävästi lääkkeillä kiihotetussa tilassa. Täällä ei ilmeisesti tunnettu Geneven sopimusta sotavankien asiallisesta kohtelusta.

Esiteltyään minut nauravalle yleisölle nainen, joka kertoi nimekseen Irene, ojensi mikrofonin minulle ja kehotti minua esiintymään. Samalla hän näytti kädellään merkin, ja kaiuttimista alkoi kuulua vanha Roy Orbisonin "Oh Pretty Woman", jota olin sentään joskus karaokena laulanut. Soitettu versiokin oli jonkinlainen karaoke -kappale, koska siinä ei ollut solistin osuutta.




Kun musiikki jatkui, aloin vaistomaisesti laulaa sen tahdissa. Alettuani laulaa en enää jaksanut pitää toista kättäni penikseni päällä vaan annoin sen sojottaa vapaasti kohti yleisöä. Tässä vaiheessa salista kuului vihellystä ja huudahteluja.

Muutaman kappaleen laulettuani aloin jo kyllästyä koko hommaan, ja yleisökään ei enää jaksanut seurata minua. Minusta oli otettu irti se määrä hauskuutta kun oli mahdollista. Seuraavat asiat tulisivat olemaan vähemmän hauskoja.


Kertomus jatkuu...